Pari päivää on kulunut ihmeellisen flegmaattisuuden vallassa. Oon yrittänyt pakottaa itseäni liikkeelle, mutta en saa mitään aikaan. Tuntuu että voisin nukkua tuntikausia. Enkä sitten oikein muuta viihdykettä kaipaakaan :D Sää sentään suosii: eilen paistoi aurinko ja ilma oli niin leuto, että vietin koko iltapäivän parvekkeella (voi kyllä, mulla on PARVEKE, ekaa kertaa elämässäni, ja vielä onnellisesti etelän puolella) lukien ja auringossa loikoillen… Vielä viime viikolla meteorologit povailivat synkkinä ajankohtaan nähden kylmiä ilmoja ja hurjia lumisateita pohjois-Ranskaan, mutta nyt ilma tuoksuu mullalta ja ruoho on vaihtanut väriä nuutuneen harmaasta kirkkaanvihreäksi. Tykkääntykkääntykkään!

Viikon päästä meillä on loma – jälleen kerran – ja sain loistavan idean: me lähdetään Mikeyn ja Kaisan kanssa Espanjaan!!! Kaisa ei tosin ole ollut maailman motivoitunein, eli saa nähdä lähteekö se sittenkään, mutta joka tapauksessa ainakin mä ja Mikey mennään :) Me otetaan reililiput, ja reittisuunnitelmana on tällä hetkellä Barcelona-Madrid-Sevilla. Mmm, vaikka täällä keväistä onkin, odotan silti lämpöä… Enkä oo sinänsä koskaan ollut Espanjassa, joten jo senkin takia jännää lähteä!

Kevätlukukausi alkoi viikko sitten, mutta mulla on ollut tähän mennessä vasta neljä luentoa. Kun tähän lisää sen, että mut on hyljätty asumaan jälleen yksin, tylsistyin aluksi aika pahasti. Oon kuitenkin onnistunut elvyttämään sosiaalista elämääni melkein liiankin hyvällä menestyksellä. Ja järjestämään itselleni ohjelmaa ja jännitystä elämään mm. hajottamalla vessan…

Viikko sitten perjantaina vietettiin siis Simonen ja Corinnan läksiäisiä, ja meidän lastenjuhlat oli iso hitti. Useampiakin uteliaita pysähtyi ihmettelemään meidän pelejä ja leikkejä, joihin sisältyi grissinin syöntikilpailu (ilman käsiä), solmu ja jokin ilmeisesti hyvin perinteinen englantilainen lastenjuhlien leikki, jossa sanomalehteen on kääritty pieniä lahjoja (tarroja, suklaata yms), pakettia kierrätetään piirissä musiikin soidessa ja kun musiikki loppuu, henkilö kenen kädessä paketti on, saa avata seuraavan kerroksen. Mulla ei ollut onnea tässä pelissä, mutta sain kuitenkin Mikeylta MAAPÄHKINÄVOISUKLAATA, ah onnea :D





Seuraavana päivänä, kun joskus iltapäivän puolella sain vihdoin pyjaman vaihdettua oikeisiin vaatteisiin ja maltoin irrottautua tuijottamasta taitoluistelun em-kilpailua telkkarista (ranskalaiset juontajat lausuivat Laura Lepistön nimen oikein kivasti ;)), suuntana oli Rabot! Rabot on yksi legendaarisista opiskelija-asuntoloista Grenoblessa, niin hyvässä kuin pahassa. Siellä on Erasmus-ghetto, vessoissa vain reiät lattiassa, upeat vuorimaisemat sekä kuulemma parhaat bileet. Mä, Kaisa ja Liz oltiin kuitenkin menossa viettämään rauhallista iltaa Simonen kanssa. Ohjelmassa oli elokuva Chez les ch’tis sekä täysin pyyteetöntä avustusta Simonen jääkaapin tyhjentämisessä…



Sunnuntaina herättiin jälleen vasta iltapäivän puolella, eikä mua harmittanut yhtään kun ei mentykään Maximen tädin luo sunnuntaipäivälliselle. Iltapäivä vietettiin Maximen koti-kotona, missä se keräili viimeisiä tavaroitaan ja pihisti kaikkea tarvitsemaansa Dijoniin vanhempiensa kaupasta. Sen veli kavereineen oli paikalla, ja ilmeisesti koti-elokuvateatteri on vihdoin valmistunut, koska koko talo tärisi special effectsien voimasta… Me hyödynnettiin ennen lähtöä vielä Maximen vanhempien jääkaappi ja palattiin illaksi kämpille suremaan yhdessä tulevaa eroa.

Maanantaiaamuna mösjöö lähti siis puoli seitsemän aikaan ajamaan Dijoniin, sanoisinko ei-niin-kovin-innostuneena… Mulla oli päivän ainoa luento vasta puoli kahden aikaan, joten yritin vielä saada unen päästä kiinni, mutta yhdeksältä luovutin ja ryhdyin siivoamaan. Kämppä oli, kuten ehkä jo olen maininnut, ihan kamalan kaaoksen vallassa, ja sain suurta mielihyvää kun vihdoin sain järjestää kaiken oman mieleni mukaan. Puoli yhdeltätoista, kun juuri olin saanut mikropuuroni valmiiksi, sain Kaisalta viestin tulla lounaalle – tunnin kuluttua. Mikäs siinä :)

Lounas olikin sitten päivän ainoa anti, kun luennoitsija ei saapunut paikalle… Tiistaina kaikki luennot oli peruttu, koska lukiolaiset olivat vallanneet kampuksen, ja me hyödynnettiin Kaisan kanssa vapaus shoppaillen! Sain viiiiiihdoin farkut ostettua, ja päätettiin onnistunut iltapäivä menemällä salon de théhen kaakaolle ja leivokselle.

Illalla menetin hermoni, kun vessa valui tauotta, enkä Maximen avuliaista neuvoista huolimatta saanut veden lorinaa lakkaamaan. Päätin, hyvin luottavaisena omiin remontointitaitoihini, avata pytyn säiliön kannen, jos vaikka siten selviäisi, mikä on vikana. Paitsi ettei mun todellakaan kannattaisi koskea mihinkään liian tekniseen… Jokin ikivanhan pytyn ikivanhoista muoviosasista irtisanoi sopimuksensa, ja vettä suihkusi litratolkulla kylppäriin ja makkariin. HUPS! Sain onneksi kannen tungettua takaisin paikoilleen niin että vesi valui viemäriin, ja ryhdyin paniikissa säntäilemään ympäri taloa yrittäen herättää naapureita apuun tai löytää jonkin huoltomiehen numeron. Turhaan. Lopulta soitin varmasti hyvin huvittavan hätäpuhelun Maximelle, joka neuvoi mut asuntolan vastaanottoon. Sain avukseni pojan, joka ei ollut lainkaan tilanteen tasalla, mutta sai lopulta veden tulon lakkaamaan – sulkemalla veden koko asunnosta :sss – ja lupasi lähettää korjaajat heti aamusta.

Ongelmana tässä episodissa oli se, että mä en virallisesti asu täällä, joten mun täytyy pitää aika matalaa profiilia. Aamulla, kun kävin vastaanoton vieressä vessassa, siellä päivystävä setä katseli mua vähän epäluuloisesti ja tiedusteli miksi mä olin tehnyt ”vikailmoituksen” eikä asunnon varsinainen asukas. Selitin mahdollisimman ympäripyöreästi, ettei kyseinen herra ole juuri tällä hetkellä paikalla, ja koska kyseessä oli kuitenkin hätätapaus ja blaablaa… (ihan oikeasti, olisko mun pitänyt odottaa viikonloppuun ja sanoa Maximelle että voisitko käydä sanomassa vastaanottoon että vessa on rikki???) Korjaajat sentään oli oikein sympaattisia, ja käskivät lähettää terveisiä Maximelle :D

Keskiviikkoiltana laitettiin Kaisan kanssa ruokaa mun luona (mun elämäni ensimmäinen makaronilaatikko ei ollut oikein onnistunut, mutta onneksi oli jälkkäriä…), ja jatkettiin Condillaciin, missä oli Erasmus-bileet. Löydettiin saman tien Federica ja Karen ja vähän myöhemmin joukkoon liittyi myös Corinna. Kaikki kolme viettivät viimeistä viikkoaan Grenoblessa, ja Federica ainakin ilmoitti mulle juhlivansa koko viikon! Meillä oli oikein hauskaa, vaikka musiikki olikin välillä hieman omistuista ja innokkaita ihailijoita sai potkia pois kannoilta. Puolenyön jälkeen päätettiin kuitenkin Kaisan kanssa tehdä tuhkimot ja lähteä kotiin nukkumaan, kummallakin kun oli aamusta luentoja.

Torstaina selvisin kunnialla peräti kahdesta luennosta (vain yksi oli peruttu!), varasin illaksi ravintolan ja nukuin oikein tukevat päiväunet… Liz, Mikey ja Kaisa tulivat mun luokse aperitiiville – onnistuttiin heti kärkeen hajottamaan mun Fiskarsin korkinavaaja, uskomatonta miten putkeen tää viikko meni – ja Katya liittyi serueeseen ratikkapysäkillä selvittyään illan muinaiskreikan tunnistaan.  Mentiin aasialaisravintolaan (kiinalaisia, vietnamilaisia ja thaimaalaisia herkkuja), ja Mikey oli onnensa kukkuloilla. Se on omien sanojensa mukaan kasvanut kiinalaisella ja vietnamilaisella ruualla – ja Oreoilla :P Myös Kaisa innostui puikoilla syömisestä ja jännistä uusista ruuista, ja lopulta saatiin jopa lääkekuurilla oleva Katya houkuteltua ottamaan digestiivi-sake meidän kanssa, eli oli onnistunut ilta!

Paitsi sitten sain Maximelta tekstiviestin, joka päättyi ”à demain”. Me oltiin sovittu että se tulee vasta seuraavana viikonloppuna – tai lähinnä Maxime itse sanoi ettei sitä huvita tulla kun mä olen koko lauantain partiossa ja tiellä on varmaan paljon lunta ja vaikee ajaa ja njanjanjaa… Joten reippaana tyttönä olin järjestänyt itselleni ohjelmaa koko viikonlopuksi. Ilmoittauduin École de Glisseen ja ostin lasketteluliput perjantaiksi ja sunnuntaiksi. En siis ollut varsinaisesti hirveän ilahtunut tästä yllätyksestä… Mutta sitten se oli tosi söpö ja sanoi että halusi vain yllättää mut, ja mäkin tarkistin että voin käyttää sunnuntain lipun jonain toisenakin viikonloppuna, ja kyllä kai mä nyt paljon mieluummin näin Maximen kuin menin laskettelemaan ihan vieraiden tyyppien kanssa!

Perjantaina kuitenkin lähdin iltapäiväksi 7 Laux’hon, tutustuin bussissa uusiin tyyppeihin ja menin laskettelukurssille! Mua vähän hirvitti edellisen laskettelukokemuksen jälkeen kun mut neuvottiin hetioitis toisiksi korkeimman tason ryhmään, jossa oli mun lisäkseni vain yksi toinen tyyppi (lyonilainen Antoine) sekä meidän walesilainen ohjaaja, Josh ( hauska aksentti :D). Ilmoitin kuitenkin jo aluksi etten halua mennä mustiin rinteisiin, ja lopulta iltapäivä oli oikein antoisa! Kotimatkalla jalat särki ja väsytti – ja bussikuski luetteli mulle kaikki osaamansa suomalaiset kirosanat huomattuaan Suomen lipun mun repussa – mutta olin oikein tyytyväinen päivääni. Ja illalla tuli Maxime <3

Lauantain vietin sitten Voironissa koko departementin partiolaisten kokoontumisessa. Ohjelma oli mun mielestä aika tylsä, erityisesti kaikista pienimmille, enkä itsekään jaksanut innostua mm parituntisesta katolisesta messusta, jossa mun pääasiallisena tehtävänä oli hillitä meidän 6- ja 7-vuotiaita kuopuksia villiintymästä ihan täysin (mission impossible, I’m telling you…). Onneksi mun ei sentään tarvinnut enää jaksaa kotimatkaa bussissa tämän riehakkaan seurakunnan kanssa, sillä Maxime tuli noutamaan mut linja-autoasemalta (sen kotikaupunki Moirans on ihan parin kilometrin päässä Voironista). Me jäätiinkiin syömään Voironiin – jälleen kiinalaiseen ravintolaan, mutta en mä valittanut. Ei olisi ollut paljon varaa, kun en ollut käynyt kaupassa eli kämpillä ei ollut juuri muuta ruokaa kuin sen epäonnistuneen makaronilaatikon jämät :D

Sunnuntaina oli vuorossa jälleen edustuslounas Maximen vanhempien luona. Jotenkin en osaa oikein jutella niiden kanssa, ja luulen että ne pitää mua ihan vajakkina… Jutut liikkuu yleensä tasolla: ”juodaanko Suomessakin viiniä? Ai, ihan totta, onpas jännää…” Tällä kertaa sentään onnistuin kai antamaan itsestäni hiukan fiksumman kuvan. Ainakin sain kotiin viemisiksi purkillisen jälkkärinä ollutta (taivaallisen hyvää!) suklaamoussea ;)

Lounaan jälkeen Maxime vei mut kävelylle Moiransin keskustaan – jonka kyllä kiertää helposti noin kymmenessä minuutissa. Sain nähdä mm koulun josta se oli kolmevuotiaana, ekana koulupäivänään karannut, ja lopuksi kiivettiin kukkulalle vanhan kirkon luo, joka oli oikeastikin vanha, roomalaisten rakentama (”tässä mä poltin ekan tupakkani”, hmm…).

Palattiin vanhempien luokse odottelemaan mun junan lähtöä, mutta sitten iltapäiväsiesta venähti vähän liian pitkäksi ja herättiin viisi minuuttia ennen junan lähtöä. Teoriassa mä olisin ehtinyt junaan, mutta käytännössä – meidän edellä lippuautomaatilla hidastelleen tädin takia – en. Joten Maxime joutui joka tapauksessa ajelemaan edestakaisin, heittämään mut Grenobleen ennen paluuta ah, niin ihanaan Dijoniin. Tai ei edes Dijoniin vaan sadan asukkaan pikkukylään jossain siellä vähän kauempana. Se oli ekan viikon jälkeen niin masé et ihan sääliksi kävi :/

Blaah, ärsyttää kun kirjoitan näin harvoin ja selostuksen taso on suunnilleen sama kuin mun kymmenen vuoden takaisissa päiväkirjoissa... Osittain tuntuu myös että se johtuu siitä etten ole joululoman jälkeen taas lukenut yhtään mitään suomeksi. Tänä viikonloppuna Maxime saa luvan tulla mun kanssa ottamaan netin (se pitää ottaa Maximen nimellä sen kämppään...) joten voisin toivoa että viimeistään kuun loppupuolella mulla pelittäisi netti kotonakin.

20.01.2010

Hii, Chloé oli laittanut musta mahtavan kuvan feissariin :D Sen käsitys lumimiehen kasvonpiirteistä oli aika jännittävä, joten mun meikkiin kuului mm parta ja mustat kulmakarvat. Näytän tosi pelottavalta!

Viime viikolla tyl-sis-tyin. Yritin kerrata tentteihin kun kaikki muutkin kerran kertasi (suomeksi kukaan ei siis ehtinyt nähdä mua ja tehdä jotain kivaaaaa), mutta motivaatio oli hiukan hukassa, kun kaikki tentit kerran oli vasta tällä viikolla. Perjantaina Maxime sai oman urakkansa suoritettua, lopullisesti, ja illalla oli BILEEEET! Kaikki sen luokkakaverit ahtautui Maximen kämppään aperolle, ja tunnelma oli melko tiivis. Mä jumiuduin eka seuraamaan tilannetta sivusta, en jotenkin onnistunut pääsemään samaan riehakkaaseen fiilikseen muiden kanssa – mun opinnot ei ole ihan vielä ohi – mutta lämpenin kuitenkin jossain vaiheessa mukaan mielenkiintoiseen murrekeskusteluun siitä, miksi muovipusseja kuuluu sanoa. Onko ne siis sac plastique, vai poche…? Oli ihan hauska ilta, mutta en kuitenkaan lähtenyt keskustaan, vaan palasin puolenyön aikaan Berlioziin nukkumaan kauneusuneni ennen seuraavan päivän partiointia.

Kololla oli tällä kertaa jopa kylmempi kuin ulkona, hengitys höyrysi ja noin puolen tunnin puuhastelun jälkeen menetin tunnon sekä sormista että varpaista. Ohjelmassa oli karnevaalinaamioiden koristelua (mun on tosi upea, pinkki-valkoinen, pinkein höyhen ja hopeisin karkkipaperikoristein :D) ja uusi talviolympialaisten alalaji, eli lumiukkojen rakennuskisa. Mietin eka kisan toteutusta, täällä kun ei ole lumesta juurikaan enää tietoa (viikonloppuna ja alkuviikosta olisi voinut kuvitella elävänsä ennemminkin maalis- tai huhti- kuin tammikuuta), mutta onneksi puistossa oli vielä riittämiin märkää nuoskalunta nurmikon peitteenä. Lapset rakensivat nukkuvan lumiukon (improvisoituna, kun pää olikin äkkiä vartaloa isompi ja erityisesti raskaampi), lumiakan ja lumioravan, ja palkintojenjaon jälkeen suunnattiin koko lippukunnan yhteiseen galettes des rois –tapahtumaan.

Mua harmitti kun jouduin jälleen kerran sanomaan ei johtajaillalliselle, mutta toisaalta mulla oli jo kiire Maximen luo… :S En ollut nähnyt sitä koko edellisellä viikolla, perjantai-iltanakin ehdittiin juuri haukata iltapalaa ennen kuin muut pamahtivat paikalle, ja ensi viikolla se lähtee Dijoniin, yhyhyy! Tällä viikolla ollaan siis nyhvätty keskenämme oikein urakalla.

Lauantai-iltana mentiin yhdessä Samin ja Nicon luo syömään raclettea, ja paikalla oli muitakin Maximen luokkakavereita, lähinnä vain niitä jotka tunnen parhaiten, ja ilta oli mukava. Siinä mielessä oli aika omituinen tunnelma, että keskustelu pyöri lähinnä sen ympärillä mihin kukakin on lähdössä harjoitteluun ja milloin. Porukka on hajaantumassa ihan tässä lähipäivinä Lontooseen, Kanadaan, Etelä-Afrikkaan ja ties minne maailman kolkkiin… Sovittiin sentään vielä maanantaiksi yhteinen laskettelureissu!

Sunnuntaina, kun siinä joskus iltapäivän puolella oltiin kömmitty pystyyn, Maxime halusi lähteä syömään kiinalaiseen ravintolaan, jossa olikin sitten lounasbuffet. Olo oli jälkikäteen aika pallo, ja mä jäin ihan mielelläni kämpille kertaamaan kirjallisuustenttiin, kun Maxime lähti iltapäivällä kavereidensa kanssa oluelle. Illansuussa mäkin ulostauduin ja lähdin Lizin, Mikeyn ja Emilyn kanssa elokuviin. Leffa oli ihan jees, vähän pitkä (ja paikoitellen myös pitkäveteinen), mutta en ollut paljon nähnyt kavereitakaan koko viikolla, joten se oli illan paras anti :)

Maanantaiaamu valkeni kirkkaana, ja erityisen otollisena lasketteluun. Ennen lähtöä piti kuitenkin ratkaista mun pienen pieni varustevajaus, ja suunnattiin kauppaan, jossa myydään käytettyjä suksia. Ostin sukset, monot, sauvat, housut ja laskettelulasit… ja toivon että saan ne jotenkin kuljetettua Suomeen kun aika tulee, koska ne ei olleet ihan ilmaisia. Tulipahan ainakin sijoitettua huolellisesti joululahjarahat!

Lähdettiin yhdentoista jälkeen Maximen kaverin Guillaumen (lievä adhd-tapaus) kyydillä kampukselta, pysähdyttiin matkalla ostamaan evästä boulangeriesta ja oltiin perillä Sept Laux –hiihtokeskuksessa puolilta päivin. Aluksi kaikki meni ihan täydellisesti: aurinko paistoi, maisemat oli upeat ja rinteet hyvässä kunnossa, eikä jonoista ollut tietoakaan arkipäivänä…






Sitten pojat kuitenkin päättivät haluta maailman kamalimpaan mustaan rinteeseen. Mä ilmoitin jo siellä huipulla (missä oli uhkaava kyltti: vain taitavimmille laskettelijoille!), että en muuten tätä mäkeä sukset jalassa laskeudu, mutta ei siinä paljon vikinä auttanut kun Guillaume jo viiletti pipo vipattaen menemään ja Maxime seurasi yhtä innoissaan. Mä seurasin jonkin aikaa muiden menoa, ja totesin että ei kai se niin vaikeaa sitten voi olla, kyllähän mä sinänsä osaan lasketella. Vauhti tyssäsi ekaan lumikinokseen, ja kun tajusin siinä nököttäessäni, että koko äkkijyrkkä mäki on muuten yhtä isoa lumikinosta, melkein kuin kumparelaskumäki, iski pieni paniikki. Maxime huomasi mun ahdinkoni ja palasi auttamaan, mutta olin niin vihainen kun se ei ollut kuunnellut mua, että heitin oikein kunnon itku-potkuraivarin kehiin. Sinänsä aika haasteellista sukset jalassa, ja putosinkin sitten varmaan toista kymmentä metriä pää edellä rinnettä alas :D Näin jälkikäteen ajateltuna tilanne on toki erittäin huvittava, mutta siinä kaksi tuntia tampattuani, liu’uteltuani ja kiroiltuani puoliääneen suomeksi, Maximen samalla nauraessa itsensä kipeäksi vieressä (ja kylläkin toimimassa mallikkaasti personal coachina), ei naurattanut juuri ollenkaan…

Tämän jälkeen ei sitten ehtinyt enää monta kertaa laskea, kun keskus meni jo puoli viideltä kiinni. Koska olin liikkeellä kahden pojan kanssa, iltapalapaikaksi valittiin lähes demokraattisesti KFC (très gourmande) ja illalla yritin vielä umpiväsyneenä kerrata vähän seuraavan aamun tenttiin.


jatkuu perjantaina 22.01.2010

Tiistaina tentin jälkeen oli vuorossa MUUTTO! En muista oonko vielä täällä muistanut mainita (vaikka näin ahkerasti päivittelenkin blogia, krhmm…), mutta muutan Maximen kämppään asumaan siksi aikaa kun se on Dijonissa. Eli käytännössä koko loppukevääksi. Sain Berliozin kämpän irtisanottua ihan ongelmitta, ja nyt käytin vapaan iltapäivän hyödykseni ja pakkasin kimpsuni ja kampsuni. Iltapäivä oli todellakin ihan kuin huhtikuulta, lämpötila oli asteen tai pari plussan puolella, mutta kirkas auringonpaiste moninkertaisti vaikutuksen, ja otin päiväunet avonaisen ikkunan alla auringonläikässä odotellessani että Maxime tulee auton kanssa hakemaan mua ja romppeita. Muutettavaa matkaa ei toki ollut kuin noin 300 metriä, mutta kamaa on jotenkin tässä muutamassa kuukaudessa siunaantunut ihan riittävästi. En tajua, mä tulin yhden matkalaukun kanssa…!

Muutama päivä on kulunut melkoisessa kaaoksessa, kun mun kamat on vielä kasseissa ja matkalaukuissa ja Maxime puolestaan on ruvennut raivaamaan omiaan pois. Julien vielä kävi jättämässä yhden matkalaukun ja pari pahvilaatikkoa säilöön määrittelemättömäksi ajaksi. Onhan tää ihan tilava asunto, mutta rajansa kaikella.

Keskiviikkona Maxime lähti uudestaan laskettelemaan, ja mä jäin kämpille kertaamaan kuivaakin kuivempaan kielitieteen tenttiin, blaah. Keskityin kyllä loppujen lopuksi enemmän telkkarin katselemiseen - onneksi, koska niin kuin olin arvannut tentti oli ihan superhelppo… Illalla mentiin syömään fondueta Grenoblen ulkopuolelle pikkukylään. Hyvääääää, ja sitten jälkkäriksi vielä jotain hassuja keksin ja leivoksen risteytyksiä jotka ui sulassa suklaassa. Sanoisin, että mulle tekee varmaan ihan hyvää elää viikot erossa tästä herra syön-mitä-vaan-ja-oon-silti-superlaiha:sta, koska mun aineenvaihduntani ei ole ihan samaa luokkaa!

Eilen meidän piti lähteä jälleen laskettelemaan, mutta sää oli ankean harmaa ja vuoret olivat peittyneet matalalla roikkuvien pilvien peittoon, joten päätettiin kuitenkin vain mähöttää kämpillä. Sitäkin suuremmalla syyllä, että mulla oli tänään aamulla vielä yksi tentti, johon mun piti oikeasti lukea aika urakalla. Nyt kun sekin on ohi, olo on hyvin helpottunut! Illalla vietetään Simonen läksiäisiä ja lastenjuhlia Berliozissa, tulossa on melko varmasti jälleen ikimuistoinen ilta :D

11.01.2010

Vihdoin sain koottua itseäni sen verran, että kirjoitan vuoden ensimmäisen päivityksen. Tai siis lähinnä ehdin ekaa kertaa loman jälkeen tylsistyä niin moneksi minuutiksi, että piti ihan miettiä, mitä sitä tekisi. Olen ehtinyt reilun viikon olla Ranskassa, ja ainoa asia mistä muistan jossain Suomessa käyneenikään, on kaksi Fazerin suklaalaatikkoa hyllyn päällä. Toimintaa on jälleen riittänyt…

Uudenvuoden jälkeen palasin illaksi kotiin Tampereelle pakkaamaan matkalaukun ja nukkumaan ennen lauantain matkustusrumbaa: bussi Helsinkiin, lennot Helsinki-Kööpenhamina-Pariisi, bussi lentokentältä rautatieasemalle ja junamatka Grenobleen. Suurin piirtein siihen junamatkaan asti kaikki meni täydellisesti. Lennot olivat ajallaan, ja bussi tuli pysäkille kolme minuuttia sen jälkeen kun olin käynyt odottamaan. Olin siis Gare de Lyonilla hyvissä ajoin ennen junan lähtöä, aikataulun mukaan varttia vaille kahdeksan. Oletettua lähtöä… Kahtakymmentä vaille taululle ilmestyi tieto, että juna Grenobleen lähtee luultavasti 20 minuuttia myöhässä. Kahdenkymmenen minuutin odottelun jälkeen arvio muuttui 40 minuuttiin, ja tässä vaiheessa ympäriltä kuului jo melko kiukkuista manailua. Lopulta, vajaa tunti aikataulusta myöhässä, juna saatiin oikealle laiturille, ihmiset sisään ja juna liikkeelle. Lyonissa vielä seistiin jokunen kymmenen minuuttia asemalla odottamassa jostain mulle epäselvästä syystä poliiseja. Saavuin Grenobleen puolenyön paremmalla puolen, melko nuutuneena ja silmät juuri ja juuri auki pysyen. Onneksi mulla oli kyyti valmiina tilattuna kotiovelle asti :)

Sunnuntain sain vielä lööbailla ihan rauhassa, mutta maanantaina odotti karu paluu karuun todellisuuteen. Viikko aikaa tenttien alkuun, erittäin huonon arvosanan kanssa palautettu kotitehtävä sekä viikonloppuna odottava retki pikkupartiolaisten kanssa nostivat kaikki joksikin aikaa verenpainetta aika reilusti… Päätin kuitenkin nousta kaiken tämän yläpuolelle, ryhdyin kertaamaan Yhdysvaltain äärettömän kiehtovaa historiaa ja palaveerasin Chloén kanssa viikonlopun valmisteluista. Mielialaa kohottivat yhdessä rysäyksessä valkoiseksi muuttunut kaupunki sekä torstai-illan galettes des rois –ilta Berliozissa.

Meitä oli koolla jälleen sekalainen seurakunta eri kansallisuuksia: Liz ja Becca Englannista, Mairi Skotlannista, Mikey USAsta, mä ja Kaisa ihan Suomesta, virolainen Kati, saksalainen Simone sekä kaksi turkkilaista tyttöä (Ece ja toinen jonka nimeä en muista). Mikey seurueen nuorimpana joutui kömpimään pöydän alle ja valitsemaan kenelle leikattu pala galettea menee. Mä sain ”pavun” eli pienen hevosmiesfiguurin, ja sain illan kuningattarena kunnian käyttää kruunua :D

Perjantaina poistuin neljän seinän sisältä vain lounaalle Maximen kanssa, muuten kökötin uskollisesti pöydän ääressä kertaamassa maanantain tenttiin, sillä tunnen itseni sen verran hyvin, että partioviikonlopun jälkeen kykenen lähinnä mekaaniseen suihku-ruokaa-nukkumaan-rutiiniin… Lähtö oli kymmenen maissa lauantaiaamuna, ja viimeiseen asti jännitettiin miten nousu leirikeskukseen vuorille onnistuu, sillä perjantaina pyrytti koko päivän raskasta nuoskalunta, ja liikenne mateli jopa alhaalla kaupungissa liukkaan kelin vuoksi. Lauantaina sade oli kuitenkin lakannut, ja kun vanhemmilla oli autoissa lumiketjut, päästiin liikkeelle ongelmitta. Ylhäällä odotti hyvinvarustettu (ja taivaan kiitos hyvin lämmitetty!) leirikeskus keskellä idyllistä laaksoa, lunta oli polveen asti ja pakkasta lauantaina vajaa kymmenen astetta.

Retkelle osallistui 37 lasta (jeannettet sekä louvetaut eli saman ikäiset pojat) sekä kahdeksan johtajaa, ja voitte kuvitella sitä hulinan määrää… Ekan päivän ohjelmaan kuului totta kai lumessa riehumista, pulkkamäkeä, lupausten anto ja illalla rastirata sisätiloissa. Mä ja Chloé käytiin katsastamassa lähiympäristö seuraavan aamun suunnistusreitin valmistelemiseksi ja käytettiin samalla hyväksemme tilaisuus kieriskellä lumessa ja koelaskea pulkkamäki ;) Vähän ennen yhtätoista (kun olin jo kuolemanväsynyt, toisin kuin armaat lapsoset, ja mietin miksi mä kerta toisensa jälkeen lähden näihin juttuihin mukaan) saatiin vihdoin viimeinenkin muksu petiin ja taloon laskeutui siunattu hiljaisuus… Tauoton meteli yhdistettynä vieraan kielen puhumiseen on melko uuvuttava yhdistelmä. Nukkumaan pääsin kuitenkin vasta puoli kahden maissa, johtajapalaverin jälkeen.

Pojat tekivät ilmeisesti oman ennätyksensä heräämällä jo puoli seitsemältä, minkä jälkeen varmaan yksikään johtaja ei saanut enää silmäystäkään unta. Yhdeksään mennessä saatiin jopa aamiaista, kun François ja Sebastien palasivat boulangeriesta tuoreen leivän ostoreissulta… Tällaista luksusta ei koskaan ikinä edes harkittaisi partioleirillä Suomessa, saatika juustoja jälkiruokana sudenpentuikäisille. Vive la France! Loppupäivän mä onnistuin välttelemään sisällä vallitsevan kaaoksen siivousta viettämällä melkein koko ajan aterioita lukuunottamatta lasten kanssa ulkona huikaisevassa auringonpaisteessa. Aamulla tosiaan jäljitettiin lumimiestä suunnistustehtävässä, ja iltapäivällä oli vuorossa the ultimate fight, chasse aux yétis! Ettekä kyllä ikinä arvaa, kuka joutui olemaan se lumimies… Tunnin ajan mä ja kolme muuta johtajaa paettiin lähes kirjaimellisesi henkemme edestä 35 lasta (kaksi poti sisällä mystisiä vatsakipuja), ehkä ihan hiukan haasteellisessa maastossa: polveen asti lunta ja jyrkästi kohoava vuorenrinne. Mahtavaa!

Illalla palasin kotiin läpimärkänä ja umpiväsyneenä, mutta tyytyväisenä viikonlopun saldoon. Sekä lumessa riehuminen että lasten spontaanius saivat mut muistamaan miksi näihin reissuihin kannattaa ehdottomasti lähteä mukaan. Yksi meidän tytöistä sanoi mulle valmistautuessaan nukkumaan ”je te trouve très jolie, Anna”, ja toinen halusi välttämättä hieroa mun hartioita sunnuntai-iltapäivänä :)

(Kotimatkalla ratikassa palasin taas rytinällä maan pinnalle, kun vastapäätä istunut mies kaivoi taskustaan ilkeän näköisen puukon ja alkoi kaivertaa nimikirjaimiaan huolettomasti penkin istuinosaan… Välillä sama kaveri tuijotti ympärilleen, kuin odottaen jonkun paheksuvaa katsetta ja tekosyytä alkaa rähinöidä. Mä pidin katseeni aika tiukasti ikkunassa, mutta en silti voinut välttää näkemästä silmäkulmasta tyypin takin sisällä vapaana kiipeilevää rottaa. Hyi…!)

14.12.09

Hmm, jotenkin on blogin kirjoittaminen unohtunut taas viime aikoina. Viime maanantaina tajusin, että tällä viikolla palaan Suomeen. Ja että sitä ennen on ihan PARI juttua tehtävänä. Joten oon ainakin vähän ryhdistäytynyt. Lisäksi tällä viikolla oli jälleen partiokokous, jonka tällä kertaa vedin yksin. Tai siis Chloé ja Albane eivät olleet paikalla, mutta Chloé oli kyllä värvännyt mulle apujoukkoja paikalle. Päävastuu oli kuitenkin mulla, ja olin aika hermostunut etukäteen…

Mutta niin, oon oikeasti viettänyt hyvin paljon aikaa yliopistolla viime aikoina. Keskiviikkona oli taas luentoja puoli seitsemään asti, torstaina vietin luennon jälkeen suurimman osan iltapäivää Simonen kanssa vidéothequessa katsomassa tenttimateriaalina olevaa dvd:tä ja perjantaina tutustuin yliopistomme kirjastoon, kun tulin siihen tulokseen, että esseen kirjoittaminen saattaisi siellä sujua paremmin kuin kämpillä. Sain koko jutun, aloituskappaletta lukuunottamatta, kirjoitettua kolmessa tunnissa, ja olin oikein tyytyväinen itseeni. Laadusta en menisi puhumaan, mutta toisaalta musta tuntuu että saan täällä huomattavan vähällä vaivalla ihan hyviä arvosanoja (toisaalta voi olla, että saan jotain anteeksi senkin takia, että olen ulkomaalainen), joten miksi vaivautua panostamaan :D

Torstai-iltana olin Kaisan, Simonen, aiemmin vaelluksella tapaamani Corinnan sekä englantilaisen Emilyn kanssa katsomassa Lizin kuoron joulukonserttia. Kuoro koostui pääasiassa vaihtareista ja ohjelmisto oli sen mukainen: joululauluja ympäri maailmaa. Kiinasta, Haitista, Ruotsista… Tunnelma oli katossa! Lähdin tämän jälkeen vielä Lizin, Emilyn ja Corinnan kanssa lasilliselle Notre Damen aukiolla, ja oli ehkä ihan paikallaan vähän tuulettaa päätä raskaan opiskelun jälkeen.

Perjantai-iltana Maxime vei mut couscous-ravintolaan syömään (tarina annoksesta joka oli kuin olikin isompi kuin syöjän vatsa…), mutta jotenkin päästiin sinne taas vasta lähempänä kymmentä. Ensin vierähti hyvän aikaa viereisessä irkkupubissa!

Lauantaina, kuten jo mainitsin, olin jälleen vetämässä jeannette-kokousta. Sain homman pysymään hallinnassa ilman suurempaa kaaosta, joskin yksi tytöistä sai kesken kaiken ihan hysteerisen itkukohtauksen, eikä osannut selittää asiaa paremmin kuin että hänelle vain tuli yhtäkkiä surullinen olo. Lapset… Toinen ikävämpi juttu oli, että yhden laumalaisen isä oli aiemmin samalla viikolla kuollut, ja yllättäen jäi mun tehtäväkseni kertoa pikkuisille miksi Maïlys ei ole tullut kokoukseen tänään… Tehtiin yhdessä hänelle kortti ja se annettiin luokkakaverin välitettäväksi. Paikalle kokoukseen pelmahti myös alueen pedagogiavastaava, keskustelemaan ”pedagogisista ongelmista laumassa”. Joo-o.

Tämän jälkeen olin taas, kuten tavallista aika uupunut ja lisäksi ihan umpijäässä, joten jätin johtajaillallisen väliin ja ajelin ratikalla ruokakaupan kautta kotiin. Ulkona oli kaksi astetta lämmintä ja vettä tuli taivaan täydeltä (joskin Lizin mukaan sade on täällä ”melkein jopa miellyttävää – se sentään lakkaa joskus”, toisin kuin Birminghamissa talvisin ilmeisesti), mutta Casinon parkkipaikalla näkyi useampia autoja, joiden katoilla oli valtavia lumikinoksia. Päivä päivältä lumi (ja samalla hyytävä kylmyys) laskeutuvat vuorilta kohti Grenoblea ja kampusta, ja mä varaudun hamstraamalla villapaitoja, ylipolvenvillasukkia ja villasukkahousuja… En halua ajatella miten selviän joululomasta Suomessa, kun mulla on nyt jo (vielä plussan puolella) koko talvivaatearsenaalini käytössä, ja palelen ihan jatkuvasti :( Äiti vielä piristin ilmoittamalla, että lähiaikoina on luvassa tosi kylmää. Yää, en tuu sinne!

Sunnuntain vietin hyvin tiiviisti Maximen sohvalla, ja se toisella sohvalla, kummallakin superseurallisesti tietokone sylissä. Tehtiin koulutehtäviä koko päivä, paitsi sen pari tuntia, kun pääsin ajelulle Moiransiin ja lounaalle vanhempien kanssa… Maxime pelotteli mua koko aamun että joudun syömään ostereita ja jännitin miten selviän tästä koettelemuksesta (yleensä en ole erityisen nirso, mutta ajatus siitä että pitää syödä jotain mikä ei ole vielä kuollut saa mut väkisin kakostelemaan). Onneksi tämä osoittautui pilaksi, tai sitten sen vanhemmat olivat säälineet suomalaisraukkaa, ja tarjolla oli hanhenmaksaa, kanaa ja kurpitsamuhennosta. Jälkiruokaleivoksen jälkeen tunsin oloni lähinnä jättimäiseksi m&m-karkiksi (lue: palloksi) ja Maximen isä vielä ihmetteli mitä vikaa mun ruokahalussani on kun en ottanut toista leivosta… Itse hän söi kanan pään, joka oli ystävällisesti asetettu tarjottimelle mua tuijottamaan :|

Illalla yhdeksän aikaan palasin Berlioziin – ja muistin unohtaneeni Katyan synttärit. Hain huoneestani viinipullon, askartelin viidessä minuutissa kortin ja liityin meluavaan seurueeseen keittiöön. Tunsin läsnäolijoista Lizin, Mikeyn ja muutamia Katyan kavereita ulkonäöltä. Ja siis tietty synttärisankarin itsensä. Illan aikana tutustuin ranskalaiseen naapuriini Borikseen (tiettävästi käytävän ainoa ranskalainen), saksalaiseen Sebastianiin ja Katyan meksikolaisen opiskelukaveriin Adrianaan. Itse sain todeta olevani ”se kuuluisa blondi suomalainen” josta kaikki olivat kuulleet mutta eivät olleet nähneet (jännittävää…), ja ensin melkein kaikki olettivat munkin olevan venäläinen. Jes. Tosin yksi luuli myös ranskalaiseksi mistä olin erittäin otettu, vaikkei kyseinen henkilö puhukaan lainkaan ranskaa. Adrianan, Mikeyn ja Lizin kanssa puhuttiin enimmäkseen englantia, ja huomasin kauhukseni välillä kesken lauseen vahingossa vaihtavani kielen ranskaksi, tai vastaavani ranskaksi (luullen itse siis koko ajan puhuvani englantia). Auts.

Olo alkaa olla vähintään puolikielinen, kun suomikin on jotenkin ihmeellisesti kangistunut. Ihan kuin unohtaisin aina yhden suomenkielisen sanan kun opin uuden ranskankielisen… Kuten sanottu englanti on ihan hukassa ja ruotsia en varmaan saisi sanaakaan ulos suustani jos pitäisi yrittää. Ranska tulee välillä niin sujuvasti ja luontevasti, että mulle on jotkut ranskalaisetkin sanoneet, ettei mulla ole lainkaan aksenttia (…), mutta sitten on niitä päiviä, kun pudottelen sanoja TÖKS TÖKS TÖKS. Kuten vaikka lauantaina kokouksessa, kun jouduin kysymään kahdeksanvuotiailta jeannetteilta noin joka toista sanaa. Onneksi niitä ei tunnu haittaavan toimia mun ranskanopettajina, päinvastoin!

8.12.2009

Mun ei ollut tarkoitus tehdä viikonloppuna mitään erityistä, mutta jotenkin taas eksyin moniin hauskoihin paikkoihin ja tilanteisiin. Torstaina ja perjantaina horrostin iltapäivät omassa huoneessani, vaikka olinkin nukkunut virkistävät kymmenen tai yhdentoista tunnin yöunet alle. Välillä vain tarvii ottaa vahinkoja takaisin…

Torstai-iltana lähdettiin kuitenkin Katyan kanssa keskustan joulumarkkinoita katsastamaan. Victor Hugon aukion olivat jo viikonloppuna vallanneet valkoiset teltat, mutta vasta keskiviikkona markkinat aukesivat yleisölle. Sateesta huolimatta sain ekaa kertaa koko syksynä (talvea tässä kaiketi jo eletään, ainakin kalenterin mukaan?) joulutunnelmasta kiinni, kiitos hehkuviinin ja live-joulumusiikin. Kierrettiin kaikki kojut läpi, mutta onnistuttiin vielä sentään hillitsemään itsemme pahimmilta ostohimoilta. Katya osti yhden joululahjan ja sitten syötiin illalliseksi rove tartiflettea.

Palasin kämpille kääntymään, ja törmäsin keittiössä Liziin joka yritti houkutella mua lähtemään ulos hänen ja jonkun Australiasta vierailulle tulleen kaverin kanssa. Olin kuitenkin jo aiemmin päivällä luvannut Federicalle mennä elokuviin sen ja parin muun vaihtarin kanssa, joten lähdin vähän ennen kymmentä ratikalle. Meidän kahden lisäksi paikalle tuli saksalais-brasilialainen Hanna sekä toinen Federica (yllättäen Italiasta), ja mentiin katsomaan Drôle de Noël de Scrooge (en muista suomenkielistä nimeä, vaikka oonkin lukenut kirjan joskus vuonna kuokka ja kivikirves). Leffa oli kamalan pelottava, tai mä ainakin säikyin joka ikistä mörköä, mutta musiikki oli jälleen aivan ihanaa :)

Perjantai-iltana houkuttelin töihinsä uppoutuneen Maximen mun kanssa ihailemaan joulutunnelmaa kaupungille. Ostin pikkusiskolle joululahjan (sain itse korvakorut, wii!) ja tällä kertaa maistettiin chartreusella ryyditettyä kaakaota. Kylmä yllätti kuitenkin aika pian, ja lähdettiin Metropolitainiin aperitiiveille ja sieltä viereiseen italialaisravintolaan syömään.

Lauantaina oli vuorossa jälleen pikkupartiolaisten kanssa mellastusta. Mun ryhmäni askarteli pahvilaatikoista puita näytelmälavastukseksi, ja jotenkin onnistuttiin sotkemaan koko kolo vihreään ja ruskeaan maaliin. Vaatteista nyt puhumattakaan. Kirjoitettiin myös kirje Suomeen sudenpennuille, ja Christine tuli nappaamaan meistä pari edustuskuvaa (joita en valitettavasti tänne voi laittaa, pienten vanhemmilta pitäisi ensin saada lupa ja njanjanjaa). Olin tämän reilun kolmetuntisen toimintatuokion jälkeen niin poikki, että nukahdin Maximen sohvalle noin viisi minuuttia saapumiseni jälkeen. Ihan ihmeelliseen mykkyrään vielä, sen jälkeen pää kääntyi vain yhteen suuntaan. Olin ajatellut viettää ihan hiljaisen koti-illan tämän jälkeen, mutta Maxime olikin saanut kutsun unkarilaiselta ystävältään tulla syömään, joten päädyin illallistamaan viiden miehen, gulassikeittopadan ja äärettömän mielenkiintoisten jalkapallo- ja rugbykeskustelujen parissa…

Sunnuntaina lähdin Federican, Hannan ja parin muun vaihtarin kanssa Lyoniin katsomaan Fête des lumièresia. Seuraava selostus on kopioitu mun päiväkirjastani.

9:30 Tapaaminen Grenoblen rautatieasemalla. Paikalla: minä.

9:35 Muut (Federica, Hanna, belgialainen Karen, Mysteerinen Italialainen Poika sekä kiinalaiset Tina ja Lucia) saapuvat. Odottelemme Federica II:ta.

9:40 Karen puhuu puhelimessa FII:n kanssa. Asuntolassa on tapahtunut murtovarkaus, ja FII sanoo tulevansa myöhemmällä junalla. Karen jää odottamaan.

9:42 Juna Lyoniin lähtee. Valitettavasti me ei olla kyydissä, vaan saavutaan laiturille juuri parahultaisesti katsomaan etääntyviä perävaloja. Seuraa tunti hengailua aseman odotussalissa.

10:42 Uusi yritys. Kiivetään toiseen kerrokseen ja matka alkaa.

12:11 Saapuminen Lyoniin. Ulostautuminen rautatieasemalta. Huomataan, ettei tiedetä missä ollaan ja palataan takaisin sisään. Kiltti setä antaa meille kuusi karttaa ja opastaa keskustan asemalle menevään junaan.

12:45 Keskustan asemalla. Astutaan ulos, ja silmiemme edessä leviää jumalainen näky: JOULUMARKKINAT! Viisi kertaa isommat kuin Grenoblessa. Seuraa kojujen kiertelyä, miljoona valokuvaa, jännittäviä makuelämyksiä (mm lounaaksi nautittu biisonivoileipä), kakun näköisiä saippuoita…





Federica, Hanna ja Tina

15:30 Suunta kohti keskustaa ja Place Bellecouria, missä odottaa valtava maailmanpyörä (ei menty kyytiin :() sekä Hannan italialainen poikaystävä – varsinainen murheenkryyni.

16:15 Noustaan kukkulalle, vanhaan kaupunkiin. Pällistellään erinäisiä kirkkoja ja monumentteja juhlavalaistuksessa.

17:00 Joukkueemme alkaa väsyä, sataa ja on pimeää. Laskeudutaan maan tasalle, tarkoituksena etsiä kahvia ja sateensuoja. Hanna haluaa glögille poikaystävänsä kanssa toiselle puolen keskustaa.

19:00 Kävellään edelleen, ympäri keskustaa etsien Hannan poikaystävää. Nähdään matkan varrella vilahduksia valoshow’ista. Lopulta ei päästä väentungoksen ja järjestyspoliisin takia glögipaikkaan.



19:10 Istutaan lähimpään kahvilaan. Ollaan kaikki väsyneitä, puolet porukasta kipeitä. Kahvi auttaa. Kahvi on kaveri.

20:20 Hannan poikaystävä ei edelleenkään ole saapunut.

20:30 Saadaan vihdoin taivuteltua Hanna lähtemään ulos (ollaan jo missattu ilotulitus :(), ja kas vain, poikaystävä kavereineen löytyy kadun toiselta puolen…!

21:00 Iltapalaa ja iltavalaistun Lyonin ihailua.



21:12 Jonotetaan metroon. Jonotetaan. Ihmisiä edessä noin 200 m, aikaa junan lähtöön puoli tuntia. Hmm.

21:33 Pingotaan metrolta junaan. Leimauslaitteet eivät ole toimineet, mikä huomataan vasta junassa. Samoin kuin se, että olemme väärässä junassa… Määränpää on toki oikea, mutta juna on TGV (suomeksi: paljon kalliimpi kuin tavallinen juna mihin meillä oli liput)

22:50 Perillä Grenoblessa. Konnari ei tarkistanut lippuja ja voimme huokaista helpotuksesta.

Melkoinen reissu siis, mutta selvittiin kuitenkin hengissä…

Yritin tehdä lj-cutin kun olis taas pitkä entry ja kuvia tulossa, mutta ei kai onnistunut...? Tant pis, nyt ei ehdi ruveta säätään, oon luvannut tänään palauttaa kaks artikkelia ryhmätyötä varten ja ne olis aika lailla pakko tehä ennen lounasta - sen jälkeen oon koko iltapäivän luennoilla (puol seiskaan, yää), meen suoraan partiokokoukseen ja sieltä Kaisan luokse syömään... Kiva päivä siis tiedossa :) Alkoikin hyvin, aurinko paistoi ja paljasti vihdoin sumupilvien takaa vuoret, jotka olivat saaneet parin päivän poissaolonsa aikana valkoisen huurrekuorrutuksen. Tellement joli!



Aika vauhdikas viikko jälleen takana. Laatuaikaa suomalaisten kanssa, ja hyvin suomalaista syyssäätä… Ostin talvitakin, kun vihdoin sain tarpeeksi jatkuvasta palelusta, ja italialainen Federica kysyi multa, miten voin palata enää Suomeen. Täällä on kuitenkin vielä lähemmäs kymmenen astetta lämmintä päivisin, eli ei ihan varsinaisesti talvista, mutta en kuitenkaan viitsi vapaaehtoisesti palella. Ehkä mua ei vain ole tarkoitettu elämään niin arktisissa oloissa ;)

Perjantaina saapui Carina. Se oli liian fiksu ja osasi hypätä pois jo kampuksen asemalla, kun taas mä olin mennyt vastaan Grenoblen keskusrautatieasemalle… Pieniä alkuvaikeuksia siis, mutta löydettiin kuitenkin lopulta toisemme! Ensimmäinen projekti oli ruoan ostaminen illan Suomi-illallista varten (no oikeastaan kai pitäisi sanoa ehkä Ruotsi-illallinen, kiitos vain Ikea…). Kaupungista tarttui mukaan ranskalaisvahvistuksiksi juustoja, viiniä ja tuoretta patonkia, mutta illan menu oli kuitenkin hyvin perinteisen pohjoismainen: lihapullia, muusia, pipareita ja glögiä :)

Ennen varsinaista ruoanlaittoa jynssättiin Carinan kanssa puolet keittiöstä edes suunnilleen käyttökelpoiseen kuntoon. Aamulla olin törmännyt hyvin tuohtuneeseen siivojatätiin, joka oikean syyllisen puutteessa kaatoi tuohtumuksensa mun niskaan. Keittiö oli suoraan sanottuna ihan järkyttävässä kunnossa, kiitos mun englantilaisten naapureiden, joilta oli lähtenyt mopo keulimaan oluen, pöytäjalkapallon ja jostain syystä myös ketsupin kanssa. Tätä viimeksimainittua oli ruiskuteltu pitkin huonetta seiniin, lattioihin ja ruoanlaittotasoille… KIITOS!

Kaisa ja Saku (joka saapui Grenobleen keskiviikkona) liittyivät iloiseen seurueeseen kahdeksan maissa – sitä ennen joukkoon oli jo ehtinyt soluttautua kiinalais-amerikkalais-englantilais-ruotsalainen naapurini Mikey (tai siis lähinnä hän kai on amerikkalainen, mutta amerikkalaiseen tapaan hänellä on perhettä vähän joka puolella maailmaa)… Onnistuttiin kuluttamaan ruoan kokkailuun ja syömiseen koko ilta, ja todettiin vihdoin yhdentoista maissa että voisi olla aika siirtyä kaupunkiin jos halutaan ehtiä johonkin baariin ennen kuin ne menee kiinni.




Kaisa, Saku ja Carina. Huomatkaa ah, niin viihtyisä ja kotoisa ympäristö…

Illan aikana käytiin Tord Boyaux’ssa (joka ristittiin ääntämisvaikeuksien vuoksi uudelleen törppöjööksi), missä ensimmäisen viinipullon jälkeen oli sitten hiukan kommunikointivaikeuksia tarjoilijan kanssa. Se kai luuli että me ollaan lähdössä (???) ja seurauksena oli, että talo tarjosi seuraavan pullon. Ei valittamista, vaikkei me ihan vielä oltukaan mihinkään menossa!

Jossain vaiheessa ulostauduttiin tarkoituksena tutustua johonkin toiseenkin korttelin pikkubaareista, ja törmättiin kätevästi kadulla Maximeen ja sen kavereihin ja totta kai liityttiin niiden seurueeseen :) Kahden baarin jälkeen todettiin että (jälleen kerran) viimeinen ratikka on jo mennyt, mutta onneksi saatiin kyyti kampukselle… Mä nukuin kotimatkan Maximen olkapäätä ja Carina mun olkapäätä vasten.

Seuraavana päivänä shoppailimme miesten- ja ihan vähän myös naistenvaatekaupoissa. Tai no, mä lähettelin tekstiviestejä ravintolan varausta varten ja Carina valikoi noin tunnin verran paitoja veljilleen. Mutta jotenkin mullekin kyllä tarttui matkaan taas ties mitä :S Niin ja maistettiin vihdoin churroseja, jotka on kummallisuudessaan poltelleet mua jo pitkään. Sokeroituja, rasvassa uppopaistettuja taikinapötköjä, jotka maistuivat itse asiassa ihan munkilta. Nam!



George on jalkautunut Grenoblen katukuvaan…

Illalla vähän jännitti miten meidän syömisen kanssa käy, kun Maxime ei ollut kovasta yrityksestä huolimatta saanut tehtyä pöytävarausta yhteenkään Grenoblen fondue-paikoista. Lähdettiin vähän ennen kahdeksaa palloilemaan kaupunkiin, mutta saatiin sitten kuitenkin todeta että kaikki paikat on tupaten täynnä. Ratkaisu ongelmaan: ota aperitiivi, älä ressaa, myöhemmin sit!

Ensimmäisessä aperitiivipaikassa oli söpö vessa, hyviä juustoja ja meidän lisäksi vain yksi seurue ruotsalaisia, eli aika rauhallista. Seuraava aperitiivipaikka oli täpötäynnä ja siellä Maxime tilasi pöydän täyteen shotteja, sillä seurauksella että melkein myöhästyttiin puoli yhdentoista pöytävarauksestamme (tai siis myöhästyttiinkin mutta ei niin paljon etteikö vielä olisi päässyt sisään :D)



Killer, Baiser de diable ja mitä niitä muita olikaan…

Fondue-paikka oli ehkä maailman söpöin, värikkäät leipäkorit roikkuivat katosta ja vaikka paikka olikin täynnä, tunnelma oli lähinnä kotoisa. Tilattiin yksi perinteinen juustofondue sekä listalta suoraan silmille hypännyt suklaafondue. Taivaallisen hyvää, ja, niin kuin Carina osuvasti huomautti, energiaa tästä ateriasta olisi riittänyt maratonin juoksemista varten…

Ei juostu sunnuntaina maratonia, mutta käytiin sentään torilla ja noustiin Bastillelle. Kylläkin köysiradalla, mikä oli myrskyisästä tuulesta johtuen ainakin mulle erittäin hermojaraastava kokemus – olin ihan varma että nyt vihdoin tapahtuu se, mitä ei ennen ole käynyt, ja pallukat tippuu alas pitkin vuorenrinnettä ja me kuollaan kaikki. Selvittiin kuitenkin hengissä ja alas laskeuduttiin turvallisesti jalan…



Hatusta kiinni, ettei tuuli vie!

Alkuviikon olen taas yrittänyt toipua viikonlopusta sekä sopeutua ensinnäkin sunnuntai-illan myrskyn jälkeen entisestään kylmentyneeseen ilmaan ja siihen tosiasiaan, että joululomaan on enää kolme viikkoa. Pian oon Suomessa ja sitä ennen pitäisi ehkä vähän panostaa joihinkin koulujuttuihin (…) ja ostaa tuliaisia yms. Kääks :/

Eli syntymäpäivät sekä viikonloppu, jonka aikana söin pääasiallisesti kakkua…

Olen edelleen sitä mieltä, että omista syntymäpäivistään kannattaa pitää meteliä. Tämä viikonloppu on ollut yksi parhaista aikoihin – mikä on paljon sanottu, kun rupeaa muistelemaan mitä kaikkea oon tehnyt viime aikoina.

Berlioziin mua juhlistamaan torstai-iltana saapuivat:

Liz, Jamie, Simone, Mairi, Katya ja Kaisa

Kuva on tosin jo ratikkapysäkiltä lähtökuopista kohti beaujolais-festivaalia. Aperitiiveilla olivat mukana myös belgialaiset Natalie ja Charlotte sekä totta kai Maxime, joka sitten skippasi (ekaa kertaa opiskelu-uransa aikana!) beaujolais’n ja lähti kämpilleen lukemaan. Sellaista se on olla vikan vuoden opiskelija… Sain siltä syntymäpäivälahjan sijaan kutsun seuraavaksi illaksi ”tehdä jotain” eli luvassa oli yllätys :)

Meidän Ryhmä Rämä seikkaili sitten noiden muidenkin edestä keskustassa, missä oli kymmenen jälkeen jo täysi hulina päällä ja kaiken sekasorron keskellä vilisi myös suojavarusteisia poliiseja. Maxime oli varoittanut mua että useimmiten juhlat päättyvät melko väkivaltaisesti, eikä mekään sitten viivytty kaduilla kuin sen aikaa, että tyhjennettiin porukalla pullo beaujolais’ta ja näyttäydyttiin, sitten kierrettiin erinäinen määrä pikkubaareja. Mun oli hyvin vaikeaa pitää naama edes jotenkin peruslukemilla, kun London Pubin ylijörö ovimikko toivotti mulle hyvää syntymäpäivää samalla kun lähes kirjaimellisesti tyrkkäsi meidät ovesta sisään. Ilmeisesti edellä kulkeneet Liz ja Katya olivat vinkanneet häntä merkkipäivästä.

Perjantaiaamuna pää särki, huulet ja hampaat olivat violetit ja jääkaappi täynnä yli jäänyttä kakkua sekä kuohuviiniä. Mahtavat lähtökohdat päivälle kuin päivälle. Jotenkin sain itseni kuitenkin sen verran kuosiin että sain valmisteltua seuraavan päivän partiokokousta, ja pitkien päiväunien ja pitkän päiväkävelyn jälkeen olo oli jo ihan sellainen että voisihan sitä vaikka illalla johonkin ulostautuakin (Maximen opiskelukaveri Anne kysyi multa kerran, miten saan päivät kulumaan, kun mulla on vain 13 tuntia kursseja viikossa, enkä oikein osannut vastata – tuntuu siltä etten tee mitään mutta kummasti aika vaan kuluu kaikennäköiseen puuhasteluun ja puuhastelemattomuuteen).

Maxime haki mut kahdeksan jälkeen ja lähdettiin ajamaan kohti yllätyskohdetta, joka paljastui Bastillen ravintolaksi…! Olin jo aiemmin kuullut, että se on Grenoblen paras ravintola – ”vähän kallis, mutta hyvin romanttinen”. Niin totta, ja lisäksi maisemat oli ihan mahtavat. Ilta oli kirkas, joten sieltä korkealta näkyi koko Grenoble iltavalaistuksessa. Ympäröivät vuoret erotti lähinnä vähän taivasta tiheämpänä ja mustempana pimeytenä ja tietenkin laskettelukeskusten valoina.

Ravintola oli tosi tyylikäs, mutta ei kuitenkaan liian tyrmäävällä tavalla. Tunnelmaa rentoutti osaltaan myös suurimman osan ravintolasalia valloittanut kovaääninen seurue brittejä ja amerikkalaisia. Niiden ja meidän lisäksi sinne mahtuikin sitten vain yksi perheseurue ranskalaisia. Kaikki olivat syntymäpäivän vietossa, mutta mä olin ainoa joka ei saanut kakkua tähtisadetikun ja laulun saattelemana – ja olen erittäin kiitollinen Maximelle tästä huomaavaisuudesta, en olisi ehkä kestänyt olla koko salin huomion keskipisteenä ja kuunnella niiden jenkkien epävireistä ”happy birthday to youuuuu” –versiota :S

Paikan erikoisuutena oli hanhenmaksa, ja Maximea selkeästi poltteli hanhenmaksa-menu, mutta koska mä olin synttärisankari, eikä kyseinen herkku ole tehnyt muhun ihan niin suurta vaikutusta, että haluaisin syödä sitä kolmen ruokalajin edestä, valittiin toinen menu. Joka sekin sisälsi ihan runsain mitoin hanhenmaksaa :) Ehkä jännittävin osuus oli alkupalaa edeltänyt mise en bouche, joka tarjoiltiin suunnilleen munakupin kokoisista astioista, ja sisälsi kuohkeaksi vatkattua vuohenjuustoa, saksanpähkinöiden ja graavilohisuikaleiden kera. Namnam!

Syömisen jälkeen ihailtiin vielä hetken aikaa maisemaa alas laaksoon, mutta lämpötila oli siellä ylhäällä melko arktinen, joten aika pian piti palata kämpille lämmittelemään…

Lauantain projekti (kakkuaamiaisen jälkeen!) oli eka oikea partiokokous pikku-jeannettejen kanssa. Tapasin Chloén ja Albanen etukäteen kololla ja käytiin pikaisesti läpi kokouksen kulku (erinäisten sairastumisten ja Milanon matkojen sun muiden takia ei oltu ehditty oikein kunnolla valmistautumaan aiemmin… :s). Ekan reilun tunnin pidettiin ”työpajoja”, joissa pikkuiset saivat harjoitella näytelmää, lauluja tai runoja valintansa mukaan sekä valmistaa lavasteita näytelmän esittämistä varten. Kyseessä on jeannettejen vuoden projekti, joka huipentuu keväällä esiintymiseen vanhainkodissa… Vähän etukäteen mietitytti, miten tollaiset 8-10-vuotiaat jaksaa niin kauan keskittyä yhteen projektiin (erityisesti ne, jotka harjoittelevat niitä lauluja…), mutta näköjään kolmen tunnin kokouksesta onnistutaan keskimäärin hyödyntämään itse toimintaan ehkä puolet. Muu aika kuluu ranskalaiseen tapaan kaikennäköiseen säätämiseen :P

Työpajailun jälkeen siirryttiin ulos, à la savane, eli proosallisemmin läheiseen puistoon leikkimään ulkoleikkejä ja syömään goûter. Mulla oli kahden ohuen paidan, villapaidan ja partiopaidan päällä takki ja palelin silti koko iltapäivän – lähinnä tosin siksi, että olin jo kololta lähtiessä täysin syväjäässä, siellä kun ei ole lainkaan lämmitystä – mutta jeannettet ottivat hien riehumalla ja tuntuivat oikein tyytyväisiltä. Puistossa oli meidän lisäksi aurinkoisena lauantai-iltapäivänä melkoinen vilske: koiranulkoiluttajia, lapsiperheitä, petankkia pelaavia vanhoja setiä…

Chloé, Albane ja jeannettet olivat valmistaneet mulle yllätyksen: goûter-kakut tuotiin esiin kynttilöiden ja laulun saattelemina ja sain vielä kortin, jonka kaikki olivat allekirjoittaneet. Niin söpöä :)

Kun äidit ja isät olivat viiden jälkeen hakeneet omansa pois, saatoin vihdoin huokaista helpotuksesta. Etukäteen vähän jännitti mm miten onnistun kommunikoimaan pienten kanssa ja tajuaako ne, etten puhu ranskaa äidinkielenäni… Keksin varmaan päivän aikana aika monia uusia sanoja (mm askartelusanasto oli hieman hukassa), mutta sain ihan viestin perille ja jeannettet opettivat mulle tosi avuliaasti uusia sanoja. Päivän saavutuksena pidän sitä, että opin lähes kaikkien kahdenkymmenen nimet ulkoa.

Kokouksen jälkeen jäin vielä suunnittelemaan Chloén, Albanen sekä louveteau-johtajien, Sybillen, François’n ja Sebastienin kanssa tammikuussa odottavaa yhteistä viikonloppuretkeä. Palelin edelleen niin, että hampaat kalisi ja joskus vähän ennen kahdeksaa ilmoitin, että mua odotetaan syömään, ja jätin muut kinastelemaan onko viisi liian myöhäinen aika lopettaa retki.

Maxime oli soittanut mulle aiemmin ja kysynyt, haluanko mieluummin viettää rauhallisen illan vai lähteä syömään ”chez quelqu’un”, ja valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon. Osittain koska ensimmäinen olisi vaatinut sitä, että mä olisin tuonut jotain safkaa mukanani kaupungista ja osittain koska olin utelias siitä kuka tämä quelqu’un on. Olin kyllä oikeasti aika väsynyt ja olisin voinut haluta vaikka vaihtaa vaatteita, mutta eipä tällaiset pikkuseikat ole ennenkään menoa haitanneet, joten kävin vain jättämässä partiopaidan ja –huivin Maximen kämpille ja lähdettiin ostamaan tuliaisviinejä. Casinon ovella luki, että lauantaisin kauppa menee kiinni 20:30, mutta kummasti päästiin vielä sisään ihan ongelmitta 20:35, eikä hyllyjen väleissä viivytteleviä asiakkaita mitenkään tässä vaiheessa vielä hoputettu häipymään :S

Quelqu’un oli tässä tapauksessa quebeciläinen Alex, ja koolla oli jälleen melko lailla sama salsa-seurakunta kuin aikaisemmillakin kerroilla, tällä kerralla vain italialaisilla vahvistuksilla. Mulla oli ihan kauhea nälkä jo saapuessa (kumma juttu kun olin syönyt vain aamiaisen – kakkua – ja goûter’n – kakkua), mutta onneksi pöytään käytiin jo kymmenen maissa. Seuraavat pari tuntia kuluivat rattoisasti racletten parissa (tällä kertaa sain ihan rauhassa syödä perunankuoreni), ja jälkiruokana oli, tatta-daa: kakkua! Suklaakakkua ja sitruunakakkua :D Seurueen miespuoliset jäsenet alkoivat muutaman chartreuse-digestiivin jälkeen osoittaa huomattavia musikaalisia kykyjä, ja joskus ennen puolta kahta, kun meneillään oli kolmas kerta peräkkäin Yellow submarinea, päätettiin Maximen kanssa että vois olla aika lähteä nukkumaan.

Sunnuntaiksi olin sopinut luistelua Lizin ja mahdollisesti Mairin ja Katyan kanssa, mutta sainkin vähän ennen sovittua tapaamisaikaa Liziltä pahoittelevan viestin, että koska muilla oli ollut menoa, luistelu oli siirretty toiselle päivälle. Olin jo istumassa ratikassa, joten otti ehkä ihan hiukan päähän – erityisesti koska jos en olisi mennyt tuonne, olisin voinut mennä Maximen kanssa sen vanhempien luo lounaalle… Ajelin sitten tunnin verran edes takaisin ratikoilla, mutta mikäs siinä, voi kai sitä sateisen sunnuntain huonomminkin viettää.

Kaisa oli menossa Lauran kanssa salon du chocolatiin, ja harkitsin hetken liittyväni seuraan, mutta nukahdinkin lahjakkaasti lounaan jälkeen päiväunille. Heräsin puolitoista tuntia myöhemmin naapurista kuuluvaan espanjankieliseen metelöintiin, ja totesin ettei mussa taida olla paljon puhtia mihinkään kovin aktiiviseen puuhasteluun. Lopun iltapäivää ja iltaa vietin lähinnä vilttiin kietoutuneena lukien äitin tuomia naistenlehtiä ja syöden synttäreiden jämiä pois, ja mietin että oikeastaan tällaiset päivät ovat silloin tällöin ihan mainioita…

Viime yönä nukuin vielä noin yhdentoista tunnin yöunet – yhdeksästä kahdeksaan – ja nyt vihdoin alkaa olla virkeämpi olo. Uusi viikko ja uudet kujeet. Tänään on luvassa ryhmätyön tekoa Sylvainin kanssa: mennään ratikkapysäkeille haastattelemaan ihmisiä, mitä mieltä he ovat Grenoblen alueen julkisesta liikenteestä… Onneksi sovittiin että Sylvain natiivina saa hoitaa puhumisen, mä varmaan yritän jotain muistiinpanoja kirjoitella.

Kun nyt tuossa tuli mieleen, etten ikinä kirjoita mitään opiskeluistani (lähinnä niiden pakoilusta) niin voin nyt mainita, etten ole ollut kummallakaan aamun luennoista. Civ. britanniqueen sain itseni motivoitua jopa menemään (se on oikeasti ihan mielenkiintoista, brittihistoriaa 1900-luvun alusta toiseen maailmansotaan), mutta opettaja ei saapunut lainkaan paikalle, joten päädyin jumiutumaan tietokoneluokkaan, eikä kyllä oikeasti harmittanut yhtään kun tajusin, että lingvistiikan luentokin meni sivu suun. Alan olla melko turhautunut kyseiseen kurssiin, koska olen käynyt samat asiat läpi jo Suomessa – huomattavasti tiivistetyssä muodossa.

Muita kursseja, jotka aiheuttavat harmaita hiuksia, ovat käännökset: kääntämisen opiskelijalle on äärettömän tuskastuttavaa tehdä käännöksiä ilman netin apua, koulutyyliin lause lauseelta ja sanatarkasti kääntäen. Ja tästä kurssista on KOE…! Tunti aikaa kääntää teksti enkusta ranskaan ja toinen tunti ranskasta enkkuun, apuna vain sanakirja. HUOKAUS. Lisäksi journalismi-kurssi (se johon tuota ryhmätyötäkin tehdään) on aika kamala. Yleensä olen ihan pihalla siitä mitä se opettaja selittää, mutta onneksi se sentään lähettelee tuntien sisältöjä sähköpostiin. Voi sitten sieltä aina lukea, mistä edellisesllä kerralla ollaan puhuttu.

Muuten menee ihan hyvin, tykkään brittihistorian ja Amerikan historian kursseista, samoin kirjallisuudesta nyt, kun ollaan vihdoin jätetty Shakespeare taakse, ja erityisen kivaa on maîtrise de la languessa, jonka pääasiallisena tarkoituksena on parantaa suullista ja kirjallista kielitaitoa, ja jossa vuoden teemana on Australia.

P.S. Kirjoitin tämän siis jo maanantaina, teknisistä ongelmista (ja laiskuudesta) johtuen sain sen laitettua tänne vasta nyt...
P.P.S. Otsikon elämänviisaus on peräisin muumimammalta :)

Italia näytti tällä kertaa erilaisen puolen itsestään – marraskuisen kosteuden ja suurkaupungin töykeän kiireen. Olin, kuten sanottu, aika heikossa hapessa lähtiessäni ja vielä perjantainakin kuume jaksoi nousta, joten lähtökohdat tälle viikonloppulomalle eivät olleet maailman parhaat. Tähän kuten niin moniin muihinkin vaivoihin auttaa kuitenkin takuuvarmasti shoppailu ja kaverin kanssa juttelu. Kumpaakin tuli harrastettua viikonloppuna runsaina annoksina, joten mielialan nousu oli takuuvarma.

Perjantaina yritin vähän aikaa leikkiä turistia – kiertelin kaupungilla yksin sillä välin kun Carina oli töissä – mutta päätin lopulta, että shoppailu ja kahvilla istuminen houkuttavat paljon enemmän. Pärjäsin koko päivän omatoimisesti epämääräisellä italia-englannillani ja olin ylpeä itsestäni :D Illalla ehdin vähän torkkua ennen kuin Carina palasi ja ryhdyttiin täydellä tohinalla kokkaamaan pasta al fornoa ja supisuomalaista punaviinimarjakiisseliä kahdelle nälkäiselle italialaispojalle, jotka jo ehtivät kaivaa pitsalistan esiin ennen kuin joutuivat töihin apukokkeina (ilmeisesti ruoka ei valmistunut tarpeeksi nopeasti…?). Sähläyksestä huolimatta sapuskat saatiin pöytään ja erityisesti KIISSELI oli iso hitti :P Loppuilta seikkailtiin etsimässä sopivaa baaria – koska ihan mihin tahansa ei toki voinut mennä, meinas olla hiukan vaikea tehtävä… Saatiin kuitenkin lopulta belliniä!

Lauantaina heräsin äitin puhelinsoittoon. Se oli hirveän närkästynyt, kun olin vielä kahdeltatoista nukkumassa (eli siis tietty yhdeltätoista Italian aikaa). Kyllähän siihen aikaan asiansa vakavasti ottavan turistin pitää jo olla kamera ojossa nähtävyyksiä bongaamassa…! Mistä tuli muuten mieleen, etten ottanut yhtä ainutta kuvaa koko loman aikana - siitä yksinkertaisesta syystä, että kamerasta oli paristot loppu ja tarkistin asian fiksusti vasta paikan päällä. Hyvä Anna!

Aamupäivä kulutettiin ruokatuliaisten ostamiseen ja lounaan hankkimiseen. Ostettiin pasticceriasta mielenkiintoisen näköinen kökkö, joka näytti lähinnä jättimäiseltä teeleivältä, mutta olikin makeaa – ja HYVÄÄ :) Lounaan jälkeen selviydyttiin vihdoin keskustaan, shoppailemaan ja puolivahingossa rugbya katsomaan. Duomon aukiolle oli viritetty valtava screeni, jolta näytettiin suorana Italia-Uusi-Seelanti-ottelua kyseisestä lajista, ja pitihän sitä pysähtyä ihailemaan. Lihaksikkaita miehiä liian pienissä shortseissa :SSS Carinaa myös haastateltiin telkkariin Galleria Vittorio Emanuellessa, missä oli jokin konsertin tapainen meneillään. Melkein sukua julkkikselle…

Hauskuus loppui kuitenkin siihen, kun ekassa kaupassa Carinan lompakko pihistettiin. Sinne menivät pankkikortti, ajokortti, käteinen ja kuulemma paljon tilpehööriä jolla oli tunnearvoa :( Onneksi kortit sai kuoletettua heti, ja mä lainasin rahaa hengenpitimiksi siihen asti kun uudet kortit saapuvat. Suunnattiin sitten kahville mielialaa nostattamaan. (en voi edelleenkään muuta kuin ihailla Carinan toimintakykyä – itse olisin varmaan parkunut kurjaa kohtaloani parisen tuntia ennen kuin olisin älynnyt tehdä jotain järkevää, sillä välin kuin varas olisi hurvitellut mun tilin tyhjäksi…)

Illalla lähdettiin vielä aperitivo italianoille ja totta kai jätskille – tuli taas vähän tällainen ruokaloma. Sunnuntai-iltana junassa oli melko raskas olo, kun oltiin kokkailtu kevyeksi lounaaksi scamorza frittaa (en tiä kirjoitetaanko noin), eli käytännössä paistettua juustoa. Oli kyllä hyvää, ja ostin samaa tavaraa Ranskaan tuliaisiksi. Sunnuntaina oli nimittäin erään henkilön syntymäpäivä, ja mä menin sitten maanantai-iltana sen kämpille laittamaan ruokaa (kerrankin näin päin!) Maxime nauroikin etukäteen, että on varmasti ”cool” nähdä mun kokkaavan… hmph.

Nyt sitten odottelen vieraita omia synttärijuhliani varten… Ja sen jälkeen: du beaujolais! Tänään aamulla aikavyöhykkeissä sekoili rakas mummuni, joka soitti kymmenen yli seitsemän onnitellakseen mua ennen kuin lähden luennoille. En sitten viitsinyt mainita että mun päivän ainoa luento alkaisi vasta puoli yksitoista :S

 Viime viikon ryhdistäytymisliike ei monta päivää kestänyt. Torstaina näin Katyan uimahallissa, ja aluksi sovittiin että kokataan yhdessä Berliozissa perjantai-iltana (oleme siis naapureita), mutta sitten lopulta päätettiinkin lähteä ulos syömään. Vähän ennen kahdeksaa perjantai-iltana mun oveen koputettiin, ja siellä oli Katya, joka ilmoitti hyvin päättäväisesti että on nyt saanut Raamatun luettua (siis huom koko Raamatun ja vieläpä saman viikon aikana…) ja haluaa juhlia! Tuumasta toimeen…

Jaettiin litra sangriaa ja ehkä maailman isoin paella pienessä espanjalaisravintolassa vanhassa kaupungissa. Tarjoilijasetä oli vähän epäileväinen kun tilattiin vain yksi annos, mutta lopputulos oli se, että saatiin tuhottua siitä korkeintaan puolet… Ilta jatkui viinipullon merkeissä viereisellä aukiolla, missä oli jotkin halloween-karkelot meneillään, ja saatiin seuraksemme Katyan kolme kaveria: marokkolainen, armenialainen (jotka on molemmat ihastuneita Katyaan ja joiden välillä K ei osaa päättää…) sekä ranskalais-algerialainen. Tämä viimeksi mainittu pyöri siihen malliin mun ympärilläni, että – erityisesti kun armenialainen löysi Jardin de villen hämäristä puskista jotain epämääräisiä ”kavereitaan” – päätin vaihtaa maisemaa ja kysyin Maximelta sen koordinaatit. Ilta päättyi jälleen Barberoussiin, ja jotenkin myös siihen että jälleen piti kävellä ratikkakiskoja pitkin takaisin kampukselle. Mutta mikäs siinä kun on hyvää seuraa :)

Seuraavana aamuna (tai siis ”aamuna”) pääsin jalkeille vasta kahden maissa, ja päivän suurin projekti olikin sitten ruokailu… Lähdettiin Maximen kanssa ostoksille kaupungin toiselle puolen, missä kaikki etniset ruokakaupat sijaitsevat, ja ostettiin sushitarvikkeita. Käytiin myös kuulemma Grenoblen parhaassa kalapuodissa, missä oli kaikkia ihania ällöttävyyksiä esillä, ja ostettiin tonnikalaa ja lohta. Sain päivän aikana viestit sekä Katyalta että Kaisalta jotka halusivat nähdä mut illalla, ja nyt äkkiä olen Tyttö Joka Hylkäsi Ystävänsä ollakseen poikaystävänsä kanssa :SSSS Kamalaa, olen aina paheksunut näitä tyyppejä…

Sushin rullailuun sai hyvin kulumaan koko illan, ja lopulta nukahdin sohvalle kun katsottiin leffaa (taas Johnny Depp puhui ranskaa…). Kello oli toki jo ehkä kymmenen, eli oli pitkä päivä :D

Sunnuntai-iltapäivän vietimme ah, niin viihtyisässä Mäkkärissä kampuksella ilmaisen netin parissa. Mä olin luvannut auttaa Maximea työnhaussa, koska se etsii harjoittelupaikkaa Suomesta tai Ruotsista, ja jostain syystä suurin osa nettisivuista joita yhdessä katsottiin oli vain suomeksi tai ruotsiksi. Kääntäminen sujui todellakin sujuvasti näin lainkaan valmistautumatta, kun aihekin oli niin lähellä sydäntä kuin kemianteollisuus. Kai musta jotain hyötyä oli. Ainakin yritin vähän rauhoittaa tätä yhtä kuumaveristä ranskalaista, joka ei meinannut pysyä housuissaan kun netti oli kuulemma liian hidas…

Illalla oli sitten vihdoin kohdattava se ikävä tosiasia että loma oli ohi, ja jotain pitäisi tehdä taas opiskelun eteen. Aloitin tekemällä listan, ja heti tuntui paljon paremmalta. Vietin eilisaamun koulun tietokoneluokassa lähettelemällä viestejä kaikille tarvittaville henkilöille, mm partioon liittyen. Niin, ja olen unohtanut mainita: lähden ensi viikolla MILANOOOOON! Olen niin onnellinen Ü Ja siis tämä tuli mieleen tietokoneluokasta lähinnä koska lähetin myös Carinalle viestin reissun yksityiskohtiin liittyen…

En jotenkin meinaa tajuta, että olen ollut täällä kaukana jo näin kauan. Toisaalta tuntuu kuin olisin ihan vasta äsken tullut, toisaalta kuin olisin ollut aina täällä ja mun toinen elämäni Suomessa olisi lähinnä jostain kivasta telkkariohjelmasta. Pitkään aikaan en ole enää muistanut olevani ulkomailla. (Paitsi tietty välillä kun saan tuntea itseni tyhmäksi syystä tai toisesta, tai Casinon kassatäti huutaa mulle vaikken oikein käsitä mitä pahaa olen tehnyt… mutta siis harvemmin enää :) Viihdyn pelottavan hyvin. Ja samalla kauhulla odottelen sitä kulttuurishokin toista vaihetta, josta meitä lähtöorientaatiossa varoiteltiin. KAIKKI kuulemma joutuvat sen käymään läpi alkuhuuman jälkeen, mutta mulla on ainakin ensihuuma laantunut aika vähitellen. Vieläkin on sellainen olo, että periaatteessa voisin vaikka jäädäkin tänne (…) mutta sitten välillä kuitenkin on niitä Suomi-hetkiä. Kun tarvii saada aamiaiseksi patongin ja nutellan sijaan juustovoileipää. Tai kun astianpesu pesusienellä on ällöttävän epähygieenistä ja kaipaan omaa Ikea-tiskiharjaani…

Brrrhh, Grenobleenkin on saapunut syksy, ja mä palelen..! Aamuisin lämmintä ei ole kuin ihan muutama aste plussan puolella, ja tällaisina päivinä kun aurinkoa ei näy, mun huone ei lämpene lainkaan… Ulkona ilman lämpötila on nyt päivällä varmaan reilustikin kymmenen astetta, mutta valitettavasti sisällä jäädään samoihin lukemiin :/ Lämmittelen epätoivoissani (neljä paitaa, sukkahousut, kotihousut ja villasukat päälläni) milloin teekupin, milloin tietokoneen lämmössä…

Tällä viikolla on ollut vähän hiljaisempaa, melkein jopa tylsää. Ehkä ihan hyväkin ottaa vähän rauhallisemmin, mutta alan kyllä vähitellen kaivata taas toimintaa. Lauantaina on sentään ohjelmassa vaellus Vercorsiin, ja huomenna täytyy varmaan käydä ostoksilla. Tarvitsen lämpimiä vaatteita!!!

Ai niin, en vielä kertonutkaan lauantai-illasta! Kyseessä oli Maximen edellisen harjoittelupaikan työntekijöiden illanvietto quebeciläisen Alexin luona toisella puolen kaupunkia. Paikalla oli meidän lisäksi kaksi ranskalaista tyttöä, viisi kolumbialasta, kaksi japanilaista sekä yksi englantilainen – erittäin sekalainen seurakunta siis :) Aperitiivien lomassa valmistettiin guacamolea ja tanssittiin lattaritansseja, ja vihdoin pöytään käytiin vasta joskus puoli yhdentoista maissa. Mua ehkä ihan vähän väsytti loppuviikon seikkailut, mutta selvisin kuitenkin ruokailusta ja ranskankielisestä keskustelusta niiden kahden (ei niin kovin sujuvasti ranskaa puhuvan) japanilaisen kanssa ihan kunnialla. Ruuan jälkeen kun tanssi jatkui, olo alkoi olla sellainen, etten enää pysy tolpillani, ja onneksi Maximekin halusi lähteä ajoissa. Tai no ajoissa ja ajoissa, olin kotona puoli kaksi :D